Joulu

Tapaninpäivä 2017. Kymmenisen kuukautta ilman lääkkeitä.

Vasta syksyllä kerroin miehelle, etten ole syönyt lääkkeitä puoleen vuoteen. Hän oli vihainen, etten ollut kertonut aiemmin. Jos jotain olisi tapahtunut, hän ei olisi tiennyt. Totta, ei olisi tiennyt, jos olisin käyttäytynyt kummallisesti, etten käytä lääkkeitä. Mutta olisi myös seurannut jokaista mielentilaani, mielialaani, jos olisi tiennyt.

Voin hyvin, olen laihtunut kymmenen kiloa korkeimmasta painosta. Hiukset ovat tuuhentuneet taas. Minua ei turvota. Ei masenna lääkkeiden tunkeminen kehoon.

Ja olen järjissäni. Yhä. Tunnistan matalia mielialoja, enkä ole silloin parhaimmillani. Tunnistan ja tiedän, että näen maailmassaolemisen monimutkaisuuden ja sen, miten ihmiskunta on tehnyt elämänsä maapallolla raskaaksi, toisia ja itseään (tai itsen eri puolia, esim. tuntemista) alistavaksi. Ihmettelen maailmankaikkeutta, kosmosta, ihmisen ja koko Maa-planeetan pienuutta. Ja sitä, miten varmoja, päättäväisiä ja suoraselkäisiä (jotkut) ihmiset ovat kaikessa sähläämisessään ja säätämisessään. Ja joo, että talouden kasvu on ykkösasia ja tärkein tavoite... Juu, näin ajattelen ja voin hetkittäin hyvin huonosti, koska en tunnu löytävän paikkaani tässä maailmassa. Ja silti olen työssä ja teen asioita, joihin en aina usko..

Uskon ja tiedän, etten ole ainoa, joka näkee ihmiselämän ongelmallisuuden. Mutta ei se meistä vielä tee sairaita. Sairaus, ainakin minun tapauksessani, astuu kehiin silloin, jos kuvittelen, että minulla olisi tietoa, jota muilla ei olisi.. Ei minulla ole. Minulla on vain kyynisiä ajatuksia ja joskus pieniä toivon pilkahduksia. Että maailmassa ja ihmisten kesken on jo monia yhteisöjä/ajatuksen siemeniä, joissa talouden kasvu tai enemmän tietäminen tai osaaminen ei ole tavoiteltavaa, toisin kuin solidaarisuus, jakaminen ja rajat ylittävä rakkaus.  Joidenkin ihmismittareiden mukaan se tosin voi vaikuttaa sairaalloiselta, vähintäänkin idealistiselta. Totta.