Joulu

Tapaninpäivä 2017. Kymmenisen kuukautta ilman lääkkeitä.

Vasta syksyllä kerroin miehelle, etten ole syönyt lääkkeitä puoleen vuoteen. Hän oli vihainen, etten ollut kertonut aiemmin. Jos jotain olisi tapahtunut, hän ei olisi tiennyt. Totta, ei olisi tiennyt, jos olisin käyttäytynyt kummallisesti, etten käytä lääkkeitä. Mutta olisi myös seurannut jokaista mielentilaani, mielialaani, jos olisi tiennyt.

Voin hyvin, olen laihtunut kymmenen kiloa korkeimmasta painosta. Hiukset ovat tuuhentuneet taas. Minua ei turvota. Ei masenna lääkkeiden tunkeminen kehoon.

Ja olen järjissäni. Yhä. Tunnistan matalia mielialoja, enkä ole silloin parhaimmillani. Tunnistan ja tiedän, että näen maailmassaolemisen monimutkaisuuden ja sen, miten ihmiskunta on tehnyt elämänsä maapallolla raskaaksi, toisia ja itseään (tai itsen eri puolia, esim. tuntemista) alistavaksi. Ihmettelen maailmankaikkeutta, kosmosta, ihmisen ja koko Maa-planeetan pienuutta. Ja sitä, miten varmoja, päättäväisiä ja suoraselkäisiä (jotkut) ihmiset ovat kaikessa sähläämisessään ja säätämisessään. Ja joo, että talouden kasvu on ykkösasia ja tärkein tavoite... Juu, näin ajattelen ja voin hetkittäin hyvin huonosti, koska en tunnu löytävän paikkaani tässä maailmassa. Ja silti olen työssä ja teen asioita, joihin en aina usko..

Uskon ja tiedän, etten ole ainoa, joka näkee ihmiselämän ongelmallisuuden. Mutta ei se meistä vielä tee sairaita. Sairaus, ainakin minun tapauksessani, astuu kehiin silloin, jos kuvittelen, että minulla olisi tietoa, jota muilla ei olisi.. Ei minulla ole. Minulla on vain kyynisiä ajatuksia ja joskus pieniä toivon pilkahduksia. Että maailmassa ja ihmisten kesken on jo monia yhteisöjä/ajatuksen siemeniä, joissa talouden kasvu tai enemmän tietäminen tai osaaminen ei ole tavoiteltavaa, toisin kuin solidaarisuus, jakaminen ja rajat ylittävä rakkaus.  Joidenkin ihmismittareiden mukaan se tosin voi vaikuttaa sairaalloiselta, vähintäänkin idealistiselta. Totta.

Kesä

Kesä on pitkällä ja lomasta osa takana.
Kirjoitan ihan vain muistaakseni, millaisessa tilanteessa elän: Olen lopettanut mielialalääkityksen, mitä minun lääkärini mukaan ei pitäisi missään nimessä tehdä. Olen lopettanut sen jo viitisen kuukautta sitten. En ole menettänyt tai kadottanut mieltäni, en ole alkanut uskoa ihmeisiin tai ihmeellisyyksiin sen enempää kuin ennen. En ajattele, että minulla olisi erityistehtävä tai erityislahjakkuus - olen aika tavallinen maan eläjä, silti ainutkertainen kokoelma kokemuksia, ajatuksia ja tuntemuksia. 

En ole muistanut olla huolissani joka päivä. Mutta yhtenä yönä näin unta, että olin, koin tai käyttäydyin jotenkin sillä tavalla poikkeavasti, että jouduin perustelemaan jollekin, ehkä jollekin jonkinlaista mielenterveysalaa edustavalle, ajatustani tai lausahdustani, joka oli muistaakseni jotain tämän tapaista: Elän tässä tilanteessa tai tässä kokemuksessa. Heräsin hirveään tuskaan, että nyt olen sekoamassa, tai että nyt ilmaisen taas itseäni kummallisesti. Pelkäsin nukahtaa uudestaan, koska pelkäsin, että kokemus voisi jatkua tai jotenkin syventyä unessa. Muistaakseni kävin hieman juomassa vettä tai jotain, jotta saisin ajatukseni rauhoittumaan. Mutta muistin pelon. Muistin, että minun pitää muistaa pelätä tai varoa tai varautua.

Niin. Onhan se jotenkin aika jännittävää, että joutuu muistuttamaan itseään siitä, että muistaa pelätä.

Näin myös jossain ajankohtaisohjelmassa poliitikon, presidenttiehdokkaan, jona esitin itseäni ensimmäisellä kerralla, kun jouduin sairaalaan. En siis luullut olevani hän, mutta muistan, että esitin asiantuntijaa ja mainitsin hänet esimerkkinä. Samalla kun näytin, miten asiantuntijat ottavat asiantuntijan asennon, nojautuvat taaksepäin tuolissaan ja nyökyttelevät tai nostavat jalan toisen päälle, kerroin olevani nimeltäni se ja se. Ja sairaskertomukseeni kirjattiin, että väitin olevani hän. Kukaan ei kuitenkaan kysynyt minulta silloin, tarkoitanko, että olen se, jona itseäni esitin..

Hassua. Ja hurjaa. Kela-kortissani on kirjan- ja numeroyhdistelmä, joka kertoo, että jos puhun tai käyttäydyn kummallisesti, minut kannattaa ottaa hoitoon.

Silti ei varmaankaan ole myöskään hyvä pelätä liikaa. Ettei ala siksi käyttäytyä kummallisesti. 

Tarkkailen. Ja olen tietoinen - ja varuillani.

lääkkeittä

Jossain se eli, jossain se lepäili, odotti ja kuulosteli.

Ja sitten yhdellä tiukalla työviikolla en löytänyt lääkeliuskaani muutamaan päivään ja ne jäivät siksi syömättä. Yöt jäivät tiukan työputken takia muutamatuntisiksi ja vaikka en syönyt edes lääkkeitä, mitään ei tapahtunut. Pysyin maanpinnalla ja todellisuudessa. (Mitä se on, todellisuus?)

Kun lopulta löysin lääkeliuskan, söin muutamana päivänä varmuuden vuoksi. Sitten taas jätin syömättä, tavallaan ilman suurempaa harkintaa ja kuitenkin yhtä aikaa todella tietoisena, varovaisena, omia mieliäni ja mieleni suuntia tarkkaillen. Kuinka pitkälle kahteen suuntaan ne kulkevat, sainhan diagnoosiksi kaksisuuntaisen. Kaksisuuntainen vai kaksisataasuuntainen. Vai ääretön? Minne kaikkialle mieli voi kulkea, todellako vain kahteen suuntaan? Ja missä diagnosoimattomien mielet vellovat? Jos kaksisuuntaisten mielialojen kuvataan kulkevan ylös ja alas, kulkevatko diagnosoimattomien mielet sivuille, jollain samalla tasolla vai miten ja minne?

-

Nyt olen ollut noin kuukauden lääkkeittä. Minulla ei siis ole estolääkitystä jonkin mahdollisen tulevan ylimaallisen kokemuksen tai universaaliin rakkauteen hurahtamisen varalle. Sen varalle, että jossain erittäin positiivisessa ja yhtä aikaa jollain tavalla fyysisesti raskaassa elämäntilanteessa olen yhtä aikaa sekä järkyttävän väsynyt että en osaa nukkua, koska koen, että maailma on kaunis ja rakkaus universaalinen. Ja että minulla on joku erityinen tehtävä sen jakamisessa tai ilmaisemisessa maailmalle.

Eihän tuossa periaatteessa ole mitään pahaa. Rakkautta ja myötätuntoa ja solidaarisutta on ja tarvitaan tässä maailmassamme hurjasti. Minäkin tarvitsen sitä.

Mutta miten tunnistaisin merkit, jotka muuttavat minut vieraaksi, kummalliseksi, pelottavaksi läheisille? Kun jo muutenkin ja joka tapauksessa koen erilaisuutta, ajattelen rakkauden ja jakamisen kautta. Ja haluaisin luoda maailmaa, jossa huolenpito itsestä ja toisista, meistä, koko maapallosta kaikkineen, olisi tärkeämpää kuin henkilökohtainen päteminen tai talouden kasvu.

Jos joskus taas koen itseni siksi ihmiseksi, jonka tulee tai jotenkin kuuluu julistaa tätä rakkautta maailmalle, miten tunnistan sairaalloisuuden? Pitääkö ajatella, että ei ole mitään isompaa, mitään jumalaa, mitään universaalista voimaa, joka juuri minulle voisi antaa tehtävän? Tehtävän, jossa ei enää ole merkitystä sillä, että sitä hoitaa juuri minä. Niin, se on se ongelmani tai se, jota tähän maailmaan ei sittenkään mahdu, että ikäänkuin menetän itseni, menetän minuuteni ja tunnen kaiken voiman vain ikäänkuin virtaavan tämän pikkuhiekanjyväsen kautta, siis ilman, että se olisin sinänsä minä.

Ihmeellistä.