En ole puhunut miehelle. Pohdin, varaisinko ajan psykiatrilleni vai en. Ehkä minun pitäisi varata ja kertoa hänelle toiveestani ja suunnitelmastani.
Eilen illalla katsoin Sean Blackwellin videoita hänen kokemuksistaan, joista hän kysyy, kaksisuuntaisuutta vai heräämistä. https://www.youtube.com/watch?v=Az9SCgaeKdc Tunnistan omissa psykoosikokemuksissani samanlaisia piirteitä ja voin taas antaa sille ajatukselle sijaa, että minullakin oli kyse tietoisuuden laajenemisesta ja egon katoamisesta.Ainutlaatuinen kokemus, johon lääkärit suhtautuvat jonakin, mikä täytyy mahdollisimman pian pysäyttää ja pitää taltutettuna. Tosi asiassa olisin tarinnut ihmisen, joka olisi kuunnellut rauhassa, kertonut, että tarinani kuulostavat oudoilta ja että tekemiseni kummastuttavat. Mutta ei, minut vietiin sairaalaan ja kaiken tuon päälle pantiin tulppa. Plop.
Ja nyt työ on tosi raskasta. Minulla ei ole mitään sanottavaa, räpiköin epätoivoisesti ja yritän pakottaa itseni tyhön, joka vaatisi luovuutta, rohkeutta, ajatuksia. Koen todella suurta riittämättömyyttä. Kaksikymmentä vuotta työelämää tuntuu mahdottomuudelta. Olen tosi jumissa.
Soitan psykiatrilleni.
Ja mietin, miten uudelle blogille saadaan lukijoita?
keskiviikko 31. elokuuta 2016
tiistai 30. elokuuta 2016
ensimmäinen bloggaus
Haluaisin päästä eroon mielialalääkkeestä, haluaisin päättää itse siitä, mitä kehooni ja aivoihini tungen. Luulen, että lääke passivoi ja aiheuttaa saamattomuutta ja innottomuutta.
Olen syönyt Deprakinea (600 mg/vrk) kohta neljän vuoden ajan. Välillä annostus on ollut isompi ja välillä, erityisesti sairaalajaksoilla ja niiden jälkeen, on kokeiltu myös muita lääkkeitä. Milloinkaan en ole tykännyt syödä näitä, mutta olen pelännyt, että jos jätän pois, jotain kamalaa tapahtuu.
Niin, mitä minulle siis tapahtui ja miksi aloin syödä?
Olen ollut psykoosissa kaksi kertaa, neljä ja kolme vuotta sitten. Diagnoosiksi sain kaksisuuntaisen mielialahäiriön. Ja toki siinä jotain tottakin on: olen aina ollut herkkä ja tunteva, syviin vesiin taipuvainen, mutta myös herkästi innostuva tyyppi. Monenlainen, kaikenlainen.
Voin kertoa joskus myöhemmin psykooseistani ja sairaalajaksoista enemmän, mutta nyt ah, totean vain, että haluaisin päästä eroon Deprakinesta. Haluaisin tuntea ja elää itse, enkä lääkkeen kautta. Haluaisin tuntea iloa ja innostusta. Haluaisin taas osata ajatella, kirjoittaa, luoda, kehitellä ajatuksia ja ideoita. Nämä kaikki tuntuvat nyt kovin kaukaisilta. Elämä tuntuu tosi raskaalta ja olen aika jumissa sosiaalisissa tilanteissa, työssä, parisuhteessa, vähän lastenkin kanssa.
Jos kertoisin lääkärille, hän todennäköisesti ehdottaisi masennuslääkettä - leikkaahan Deprakine tunnemaailmaa vain yläpäästä. Mutta en todellakaan halua enää enempää lääkkeitä.
Olen haaveillut lääkkeistä eroon pääsemisestä jo vuoden kaksi, ajatellut, että psykoosini ovat tulleet tietyssä elämäntilanteessa ja että nyt osaisin tarkkailla merkkejä ja pitää itsestäni huolta. Olen perehtynyt lääkkeisiin kriittisesti suhtautuviin tutkimuksiin, Keroputaan malliin, vertaiskokemuksiin ja erityisesti brittiläisiin ja amerikkalaisiin tukiryhmiin (laitan linkkejä myöhemmin). Ja tänään ajattelin, että nyt on aika.
Koska Suomesta keskustelua lääkkeiden lopettamisen ympäriltä löytyy suhteellisen vähän, päätin ryhtyä pitämään blogia prosessistani. Puhuin myös ystäväni kanssa. Ja nyt etsin eteläsuomalaista psykiatria, joka suhtautuisi avomielisesti ja tukien aikomukseeni.
Seuraava askel olisi jutella miehen kanssa asiasta ja saada hänet puolelleni.
Olen syönyt Deprakinea (600 mg/vrk) kohta neljän vuoden ajan. Välillä annostus on ollut isompi ja välillä, erityisesti sairaalajaksoilla ja niiden jälkeen, on kokeiltu myös muita lääkkeitä. Milloinkaan en ole tykännyt syödä näitä, mutta olen pelännyt, että jos jätän pois, jotain kamalaa tapahtuu.
Niin, mitä minulle siis tapahtui ja miksi aloin syödä?
Olen ollut psykoosissa kaksi kertaa, neljä ja kolme vuotta sitten. Diagnoosiksi sain kaksisuuntaisen mielialahäiriön. Ja toki siinä jotain tottakin on: olen aina ollut herkkä ja tunteva, syviin vesiin taipuvainen, mutta myös herkästi innostuva tyyppi. Monenlainen, kaikenlainen.
Voin kertoa joskus myöhemmin psykooseistani ja sairaalajaksoista enemmän, mutta nyt ah, totean vain, että haluaisin päästä eroon Deprakinesta. Haluaisin tuntea ja elää itse, enkä lääkkeen kautta. Haluaisin tuntea iloa ja innostusta. Haluaisin taas osata ajatella, kirjoittaa, luoda, kehitellä ajatuksia ja ideoita. Nämä kaikki tuntuvat nyt kovin kaukaisilta. Elämä tuntuu tosi raskaalta ja olen aika jumissa sosiaalisissa tilanteissa, työssä, parisuhteessa, vähän lastenkin kanssa.
Jos kertoisin lääkärille, hän todennäköisesti ehdottaisi masennuslääkettä - leikkaahan Deprakine tunnemaailmaa vain yläpäästä. Mutta en todellakaan halua enää enempää lääkkeitä.
Olen haaveillut lääkkeistä eroon pääsemisestä jo vuoden kaksi, ajatellut, että psykoosini ovat tulleet tietyssä elämäntilanteessa ja että nyt osaisin tarkkailla merkkejä ja pitää itsestäni huolta. Olen perehtynyt lääkkeisiin kriittisesti suhtautuviin tutkimuksiin, Keroputaan malliin, vertaiskokemuksiin ja erityisesti brittiläisiin ja amerikkalaisiin tukiryhmiin (laitan linkkejä myöhemmin). Ja tänään ajattelin, että nyt on aika.
Koska Suomesta keskustelua lääkkeiden lopettamisen ympäriltä löytyy suhteellisen vähän, päätin ryhtyä pitämään blogia prosessistani. Puhuin myös ystäväni kanssa. Ja nyt etsin eteläsuomalaista psykiatria, joka suhtautuisi avomielisesti ja tukien aikomukseeni.
Seuraava askel olisi jutella miehen kanssa asiasta ja saada hänet puolelleni.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)