Jossain se eli, jossain se lepäili, odotti ja kuulosteli.
Ja sitten yhdellä tiukalla työviikolla en löytänyt lääkeliuskaani muutamaan päivään ja ne jäivät siksi syömättä. Yöt jäivät tiukan työputken takia muutamatuntisiksi ja vaikka en syönyt edes lääkkeitä, mitään ei tapahtunut. Pysyin maanpinnalla ja todellisuudessa. (Mitä se on, todellisuus?)
Kun lopulta löysin lääkeliuskan, söin muutamana päivänä varmuuden vuoksi. Sitten taas jätin syömättä, tavallaan ilman suurempaa harkintaa ja kuitenkin yhtä aikaa todella tietoisena, varovaisena, omia mieliäni ja mieleni suuntia tarkkaillen. Kuinka pitkälle kahteen suuntaan ne kulkevat, sainhan diagnoosiksi kaksisuuntaisen. Kaksisuuntainen vai kaksisataasuuntainen. Vai ääretön? Minne kaikkialle mieli voi kulkea, todellako vain kahteen suuntaan? Ja missä diagnosoimattomien mielet vellovat? Jos kaksisuuntaisten mielialojen kuvataan kulkevan ylös ja alas, kulkevatko diagnosoimattomien mielet sivuille, jollain samalla tasolla vai miten ja minne?
-
Nyt olen ollut noin kuukauden lääkkeittä. Minulla ei siis ole estolääkitystä jonkin mahdollisen tulevan ylimaallisen kokemuksen tai universaaliin rakkauteen hurahtamisen varalle. Sen varalle, että jossain erittäin positiivisessa ja yhtä aikaa jollain tavalla fyysisesti raskaassa elämäntilanteessa olen yhtä aikaa sekä järkyttävän väsynyt että en osaa nukkua, koska koen, että maailma on kaunis ja rakkaus universaalinen. Ja että minulla on joku erityinen tehtävä sen jakamisessa tai ilmaisemisessa maailmalle.
Eihän tuossa periaatteessa ole mitään pahaa. Rakkautta ja myötätuntoa ja solidaarisutta on ja tarvitaan tässä maailmassamme hurjasti. Minäkin tarvitsen sitä.
Mutta miten tunnistaisin merkit, jotka muuttavat minut vieraaksi, kummalliseksi, pelottavaksi läheisille? Kun jo muutenkin ja joka tapauksessa koen erilaisuutta, ajattelen rakkauden ja jakamisen kautta. Ja haluaisin luoda maailmaa, jossa huolenpito itsestä ja toisista, meistä, koko maapallosta kaikkineen, olisi tärkeämpää kuin henkilökohtainen päteminen tai talouden kasvu.
Jos joskus taas koen itseni siksi ihmiseksi, jonka tulee tai jotenkin kuuluu julistaa tätä rakkautta maailmalle, miten tunnistan sairaalloisuuden? Pitääkö ajatella, että ei ole mitään isompaa, mitään jumalaa, mitään universaalista voimaa, joka juuri minulle voisi antaa tehtävän? Tehtävän, jossa ei enää ole merkitystä sillä, että sitä hoitaa juuri minä. Niin, se on se ongelmani tai se, jota tähän maailmaan ei sittenkään mahdu, että ikäänkuin menetän itseni, menetän minuuteni ja tunnen kaiken voiman vain ikäänkuin virtaavan tämän pikkuhiekanjyväsen kautta, siis ilman, että se olisin sinänsä minä.
Ihmeellistä.
