siitä on aikaa

Siitä on jo aikaa, muutama viikko, kun ajattelin jättää lääkkeen pois. Ja nyt en sitten kuitenkaan ole uskaltanut. Psykiatri sai minut uskomaan, etteivät lääkkeet aiheuta masennusta tai luovuuen puutetta elämässäni, vaan että sairauteni ennemminkin aiheuttaa näitä hankaluuksia tässä elämässäni. Masentavaa. Olin viikon, puolitoista, kaksi, ihan rikki noista lausunnoista. Ehkä se on surua, ehkä se on lannistumista, suostumista tietyn sairauden alle nimetyksi, ehkä se on järkeä. Yhtä kaikki, palautin puolittaneeni annoksen kokonaiseksi ja syön taas mukisematta.

Mutta.

Odotan vuosien kulumista, tutkin, kuulostelen, etsin tutkimuksia, ainakin sitten kun on aikaa. En sittenkään haluaisi suostua tähän. Diagnoosiin, josta en pääse elämäni aikana eroon. Lääkitykseen, jonka vaikutuksesta aivoissani en tiedä tarpeeksi. Tietääkö kukaan? Muuta kuin että se sattuu vaikuttamaan aivojeni välittäjäaineisiin psykoosia/maniaa estävällä tavalla. Mutta onko se hyvä asia? Onko se välttämätöntä?

puhuin miehelle

Puhuin miehen kanssa ja tietenkin, onhan hän nähnyt ne pahimmat päivät, hän suhtautui asiaan varauksella. Ja minäkin aloin pelätä. Hänen mielestään ulospäin siinä, millainen olen nyt ja millainen olin ennen lääkkeiden aloitusta (ja siis ennen niitä kahta psykoosia), ei ole mitään eroa. Olen samanlainen nauravainen, innostuva ja saman verran läsnä. Ja että jos minä jätän lääkkeet pois, hän kyllä haluaa, että siinä on tosi iso tukijoukko. Että pitäisi olla monta ihmistä, jotka tarkkailevat minun käyttäytymisiäni ja innostumisiani, ja että jos käyttäytymiseni alkaa olla samanlaista kuin kahden psykoosini aikana, jonkun pitää tulla tänne tunnin sisään - tai siis viedä minut pois kotoa tunnin sisällä, jotteivat lapset joudu näkemään ja kokemaan minua siinä tilassa. Varsinkin, jos siis olen sitä mieltä, etten halua taas sairaalaan, vaan jotain muuta. (Haluaisin kuuntelua, tilaa, aikaa, (ehkä) unilääkettä. Sitä että saisin puhua ja että joku ottaisi todesta, kuuntelisi ja kertoisi, että se, mitä kerron, on mielenkiintoista, mutta kuulostaa kieltämättä oudolta ja siltä, että tarvitsen lepoa.) Ja että sitten kaikkien lääkkeettömään hoitoon uskovien pitäisi tulla meille ja katsoa. Ja että hänelle on/olisi tosi raskasta tietää, mitä tehdä.

Mies myös ehdotti, että minun pitäisi puhua teini-ikäisen tyttäremme kanssa, joka muistaa edelliset psykoosini ja jolla saattaisi myös olla mielipide.

Ja niinpä sitten minäkin taas muistin, miten sekaisin olin. Vaikka lähtötilanne molemmissa psykooseissa olikin hengellinen/henkinen avartuminen, maailmankaikkeuden rakkaus, ilo ja sen jakamisen halu kaikille, sairaalloiseksi se muuttui siinä kohtaa, kun ajattelin, että jotain yleisötapahtumaa jossain oltiin järjestämässä siksi, että minä olisin menossa puhumaan ja jakamaan tuota maailmankaikkeuden energiaa ja rakkautta ja ties mitä sinne. Ja että vaikkei ohjelmassa lukenut minun nimeäni, sinne oli tulossa minä ja muita henkisiä ja henkistyneitä naisia ja että tuon silloin 11-vuotiaan tyttäreni synttäritkin olivat hämäystä - oikeasti myös kaikki synttärivieraat olisivat tulossa sinne naisenergia-maailmankaikkeus-juhliin. Ja niin, tytön synttärit peruuntuivat ja muistan saaneeni häneltä tekstiviestin, jossa hän "kiitti" minua kaiken pilaamisesta :(.

Ja niin aloin pelätä. Aloin pelätä, etten kuitenkaan pystyisikään kontrolloimaan itseäni ja mieltäni. Ja etten pystyisi niin säännölliseen ja tarkkaan säädeltyyn elämään, että pysyisin kasassa. Tai etten kuitenkaan tunnistaisi, milloin innostumiseni alkaisi mennä yli. Ja että sitten joutuisin taas sinne, sairaalaan, tainnutettavaksi, haamuksi, käytävillä kuljeskelijaksi, hirveään ummetukseen hirveän lääkemäärän takia.

Eikö minulla ole mahdollisuuksia onnistua?

soitin psykiatrille

Soitin psykiatrille eilen ja kerroin toiveestani. Kerroin, että tarvitsen lentäviä ja kehittäviä ajatuksiani, rohkeuttani ja ennen kaikkea luovuuttani ja että olen ollut kyllä aika maissa ja ahdistunut oman työni ja haasteiden kanssa. Ja että toinen mahdollisuus olisi tietenkin alkaa syödä myös masennuslääkettä, mutta että en halua ainakaan lisää lääkkeitä. Ja että on just tosi surullista, että lääke leikkaa tunne- ja ajatusmaailmaani yläpäästä, kun siellä olen irronnut maasta vain kaksi kertaa.

Ja kuinka ollakaan, psykiatri ymmärsi. Kysyi vain, koskas minulla olikaan edellinen mania - kolme vuotta sitten, vastasin, vaikken ole varma, pidänkö tuosta sanasta 'mania' ollenkaan.

Nyt minulla on lääkäriaika maanantaille. Keskustelemme lopettamisesta ja siitä, mitä vaihtoehtoja on, jos tulee ongelmia.

Mutta tuolle miehelle en ole vieläkään uskaltanut puhua. Niin, mitä siinä pelkään? Sitä, että hän haluaa pelata varman päälle, ettei uusia psykooseja tule. Ja enhän minäkään niitä halua.