Siitä on jo aikaa, muutama viikko, kun ajattelin jättää lääkkeen pois. Ja nyt en sitten kuitenkaan ole uskaltanut. Psykiatri sai minut uskomaan, etteivät lääkkeet aiheuta masennusta tai luovuuen puutetta elämässäni, vaan että sairauteni ennemminkin aiheuttaa näitä hankaluuksia tässä elämässäni. Masentavaa. Olin viikon, puolitoista, kaksi, ihan rikki noista lausunnoista. Ehkä se on surua, ehkä se on lannistumista, suostumista tietyn sairauden alle nimetyksi, ehkä se on järkeä. Yhtä kaikki, palautin puolittaneeni annoksen kokonaiseksi ja syön taas mukisematta.
Mutta.
Odotan vuosien kulumista, tutkin, kuulostelen, etsin tutkimuksia, ainakin sitten kun on aikaa. En sittenkään haluaisi suostua tähän. Diagnoosiin, josta en pääse elämäni aikana eroon. Lääkitykseen, jonka vaikutuksesta aivoissani en tiedä tarpeeksi. Tietääkö kukaan? Muuta kuin että se sattuu vaikuttamaan aivojeni välittäjäaineisiin psykoosia/maniaa estävällä tavalla. Mutta onko se hyvä asia? Onko se välttämätöntä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti